sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Miltä nyt tuntuu?

Viime kertaista juttua varten selasin blogin satoa. Huomasin, että aika paljon olen kiinnittänyt huomiota ympärillä näkyvään kauneuteen ja ohittanut niitä rumia ja ikäviä asioita. Tosin niitäkin löytyi tekstien joukosta. Mutta palataanpa sellaisen ydinkysymyksen ääreen, mikä aina urheilijoille esitetään: miltä nyt tuntuu?

Nyt tuntuu siltä, että taidan tehdä pikku välikatsauksen täällä ulkomailla olosta mutta sitä ennen haluan kertoa juuri tästä hetkestä. Toisin sanoen loppua kohden juttu syvenee ja menee yhä henkilökohtaisemmaksi.

Omien asioitten puolesta


Tällä hetkellä miesväki seuraa televisiosta amerikkalaista jalkapalloa. Urheilijoilla on vaaleanpunaiset kengät ja hanskat ja joillakuilla vaaleanpunainen liina vyötäisillä, mikä liittynee ehkä rintasyövän vastaiseen taisteluun. Muutenkin täällä monet ihmiset haluavat näyttää, mitä ajatuksia he kannattavat. Pihoilla näkyy pormestarinvaaleihin liittyviä mainoksia. Välillä oli opetuslautakuntaan liittyviä nimiä. Ihmiset ovat valmiita kampanjoimaan ja keräämään rahaa erilaisten asioiden puolesta. Kerran ovella kävi nuoria miehiä kertomassa Erie-järven tilasta ja teollisuusalueilla olevista kemikaalivuodoista ynnä muista. Tärkeää työtä.

Monet koulut - sekä yksityiset että julkiset - keräävät rahaa joko koko koulun yleiseen toimintaan tai luokan omia projekteja varten. Niin myös ison A:n koulu. Minun pitäisi alkaa myydä ensi vuoden kalenteria, jossa on Buffalo-kuvia tärkeine päivämäärineen, ja sen lisäksi appelsiineja ja muita sitruksia 200 kiloa. No, yrittänyttä ei laiteta, pienikin määrä lasketaan. Eli jos siis joku lukijani haluaa niitä hedelmiä tai mahdollisesti kalenterin, hän voi ystävällisesti ottaa yhteyttä. Onhan tämä Suomessakin tuttua urheiluseuroissa, mutta onneksi siellä koulujen ei tarvitse perusrahoitusta käydä kerjäämässä, kun se hoituu verotuksen kautta.

Täällä maassa saa olla usein seteli kourassa jo valmiina. Suuriin osavaltioiden luonnonpuistoihin on pääsymaksu, joka on viiden euron luokkaa. Huvipuiston sisäänpääsymaksun lisäksi ei ole ollenkaan tavatonta, että sisäpuolella joihinkin vempaimiin voi olla lisäksi erillinen maksu. Tiemaksuja maksellaan tietulleissa dollarista muutamaan dollariin riippuen siitä, miten pitkän matkan (uutta) isoa tietä käyttää. Ravintoloissa maksetaan tippiä vähintään 15 prosenttia aterian hinnasta eli siis laskun päälle. Parkkimittareitakin varten pitää varata rahaa. Käteisen käyttö on yleistä, shekeistä puhumattakaan. Yhtäkkiä tuli mieleen, miten helppo jonkun olisi painaa väärää rahaa, sillä seteleissä ei juurikaan ole väärentämistä haittaavia tekijöitä kuten hologrammeja, piilonauhoja, kohokuviota yms.

Järjestetty kodittomuus


Se, mihin ei totu, on vähemmistön kurjuus. Köyhiä ihmisiä vaeltaa kaduilla ostoskärryjen tai jätesäkkien kanssa pulloja keräten. Eräs kumarainen parrakas mies näyttää elävän kadulla. Hän kulkee säännöllisesti kärryinensä talomme ohi, tervehtii kohteliaasti ja katsoo silmiin. Olen asetellut pulloja valmiiksi tien viereen. Mietin, miksi tuon ikäisenä, noin vanhana pitää käydä ihmisten roskiksilla. Hän kulkee päivittäin kilometrejä pulloineen säällä kuin säällä. "Jokainen pitää itse huolta itsestään" on paikallisten vastaus kysymykseeni. Se tuntuu pahalta. Ohi mennen olen myös kuullut yhden hyväosaisen miehen sanovan, että "niitä" lapsia tulee halloweenina paljon, että siihen pitää varautua. Toisella alueella asuviin lapsiin liittyvä sävy oli ikävä.

Olen myös itse huomannut solkanneeni jotain tosi valhetta. Näin se meni. Olin lähdössä poikien kanssa johonkin autolla, ja kun astuimme ovesta ulos, säikähdin, kun automme vieressä roskisten luona oli vanha, parrakas musta mies syömässä pikaruokarasiasta pastaa. En ole varma, oliko hän löytänyt aterian roskiksestamme, joka on yhteinen alakerran porukan kanssa. Joka tapauksessa mies söi ruokaansa seisaaltaan liikahtamatta mutta meitä katsoen. Rauhoituin heti itsekin, kun huomasin, että mies vain syö eikä aio muuta. Kysyin häneltä, etsiikö hän pulloja. Ei vastausta. Kerron, että minulla ei juuri nyt ole antaa mitään, siis pulloja. Mies tuijottaa ja syö. Onkohan hän juovuksissa tai huumeissa, mietin. Ohjaan samalla pojat autoon ja näen, että autossa on puoliksi juotu vesipullo. Yhä mies tuijottaa ja syö. Sanon, että autosta löytyi tämän verran vettä, jos hän haluaa juoda. Sanon tuovani pullon hänelle, teen niin ja jätän pullon roskiksen kannen päälle. Mies kiittää. Sanon "ole hyvä", menen autoon ja ajan pois.

Kun palaamme parin tunnin päästä, miestä ei tietenkään enää näy, mutta astian hän on jättänyt maahan, ei viitsinyt tai tajunnut roskikseen laittaa. Jälkikäteen olen miettinyt, miten monta kertaa mies on saanut hyväosaisilta kuulla, ettei heillä ole nyt antaa mitään. Sehän on lässynlässyä. Toinen ei näytä omistavan muuta kuin vaatteet päällään ja toinen asuu talossa, ajaa autolla ja niin edelleen. Tiedän, tiedän - en ole täällä ratkaisemassa tuloero- ja sosiaaliturvakysymyksiä, mutta kyllä maailman epäoikeudenmukaisuus mietityttää, kun se on lähes etuovella.

Tänään tuli postissa mainosten joukossa lappu, jossa pyydetään rahaa kodittomien ja köyhien kiitospäivän ateriaa varten. Nyt olisi tilaisuus auttaa muutenkin kuin pulloja jättämällä. Alle kahdella dollarilla pystyisi kustantamaan yhden aterian. Arvaa, montako ateriaa Buffalossa syksyisin jaetaan? 100, 1000, 10 000 vai 45 800? Vastaus on tuo viimeisin. En olisi uskonut, että niin paljon. Esimerkiksi Helsingissä, joka on väkiluvultaan kolme kertaa Buffaloa suurempi, Hurstin varjolinnanjuhlissa käy reilut 700 vähävaraista ja/tai alkoholisoitunutta syömässä. Siinä sitä mittakaavaa. Eikä Suomessa ihmisten tarvitse elää palautuspullojen varassa eikä käydä toisten roskiksilla.

Erilainen tapa viestiä asioita


Expatriaatilla tarkoitetaan työntekijää, joka tekee tietyn ajan töitä työnantajan kotimaan ulkopuolella. Minä siis olen expatriaatin puoliso, joka pyrkii sopeutumaan tilanteeseen ja pitämään huolta myös muiden perheenjäsenten sopeutumisesta. Kun Suomesta lähdimme, monet sanoivat avoimesti hieman kahdehtivansa meidän tilaisuuttamme asua ulkomailla. Itse suhtauduin muutokseen realistisesti ja avoimin mielin enkä täysin ymmärtänyt muiden hyvin myönteisiä mielikuvia.

Ulkomailla asuminen sisältää nimittäin aina haasteita, jotka liittyvät mm. kulttuurisiin arvoihin ja tapoihin. Esimerkiksi erilainen viestintäkulttuuri tuo haasteita ihmisiin tutustuttaessa. Amerikkalainen tapa kommunikoida ja käyttää kohteliaisuuksia eroaa sen verran suomalaisesta, etten välillä ole ihan varma, tarkoittaako toinen oikeasti sitä, mitä hän sanoo. Kuten olen ennenkin kirjoittanut, vierailukutsut eivät välttämättä ole aitoja tai niitä ei ehkä ole aikomus panna käytäntöön. Suomalainen suoraan asiaan -taktiikka arkielämässä ei toimi mutta työelämässä kyllä. (Lue: miehellä on työssä kommunikointi helpompaa kuin minulla täällä arjen puolella.) Tämä vähän harmittaa, sillä keskusteluista tulee helposti heppoista small talkia, joka pyörii aina samojen asioiden ympärillä. Siihen päälle kun vielä laitetaan se tosiasia, ettei ihmisiä kiinnosta yhtään Suomi ja se, etteivät he osaa asettautua ulkomailta tulleen ihmisen asemaan, keskustelusta tulee varsin haastavaa.

Joudun joskus katkaisemaan toisen puheen kysyäkseni, mistä sanoista hänen käyttämänsä lyhenne tulee, jollen sitten yritä mielessäni sitä arvata. (Esim. Y tarkoittaa YMCA.) Kummallisesti jotkut paikalliset myös olettavat, että tunnen kaikki paikan nimet kuin vettä vaan tai minkä liikkeen vieressä on mikäkin kauppa. Mutta ei se mitään. Englanniksi on kiva puhua ja harjaantua siinä. Silti keskustelutilaisuuksia saisi olla lisää. Mukavaa vaihtelua arkeen ovat onneksi tuoneet suomalaiskontaktit täällä ja monet Suomesta tulleet vierailijat. Sanomattakin on selvää, että suomalaistaustaisia yhdistävät monet kulttuuriset tekijät, minkä takia kyky nähdä asioita tietystä samanlaisesta näkökulmasta tuntuu virkistävältä.

Vaikka viestintäkulttuuri on täällä tietynlainen, niin ihmiset voivat tietenkin olla arvoiltaan hyvin erilaisia. Ja alakulttuureita riittää. Täällä on Yhdysvallat-kriittisiä asekaupanvastustajia, jotka ovat valmiita muuttamaan maasta, hippimäisiä ekoihmisiä, jotka opiskelevat kiinalaista lääketiedettä, ylimielisiä yhden uskontokunnan edustajia, jotka näkevät vain omat valintansa parhaina, varakkaita lakimies-lääkäreitä, jotka lahjoittavat rahaa yhteistä hyvää varten, äänekkäitä espanjankielen puhujia, paljon erilaisia maahanmuuttajia. Ja monille on aivan sama, millaista englantia puhun, sillä pääasia on, että keskustelu sujuu ja ymmärrämme toisiamme, vaikka aksenttini alkuperä joskus keskustelukumppania saattaakin kiinnostaa.

Oman paikan asemointia


Tämä on pisin aika, mitä olen ulkomailla asunut. Nyt on täynnä yli seitsemän kuukautta, melkein kaksi kuukautta enemmän kuin aikoinaan Ruotsissa, jossa vähän aikaa opiskelin. Ruotsi oli tutunoloinen ja helppo, koska olin opiskelijayhteisössä. Mutta tämä Yhdysvallat... Täällä ei ole ryhmää, mihin selvästi kuulun. Tietynlainen väliaikaisuuden ja ulkopuolisuuden tunne tulee välillä pintaan, vaikka arki sujuu, minulla on omia juttuja puuhattavana ja kaikki on hyvin. Tilanne voisi olla erilainen, jos jäisimme tänne useiksi vuosiksi, toistaiseksi. Silloin ehkä ihmisetkin suhtautuisivat eri lailla, kun he tietäisivät, että tuo ihminen ei ole lähdössä pian pois. Samanlainen ulkopuolisuuden tunne tuli viimeksi vuosia sitten, kun asuin Suomessa ja kärryttelin vauvaa vaunuissa ympäri asuinaluettamme näkemättä päiviin ketään missään. Tuo juurtumattomuuden ja johonkin kuulumisen ristiriita koskettaa uskoakseni jollain tavalla kaikkia expatriaattien puolisoja.

Kesällä luin tekemiini opintoihin liittyvän Tuula Siljasen väitöskirjan (2007) expatriaateista Lähi-idässä. Hän haastatteli expatriaatteja ja kysyi heiltä expatriaattiajan kokemuksistaan, niiden vaikutuksista identeettiin, maailmankuvaan yms. Tulokseksi hän kokosi neljä erilaista (kertomuksellista) expatriaattiprofiilia: tasapainoiset asiantuntijat, globaalia uraa tekevät, idealistit ja ajautujat. Kaksi viimeistä tyyppiä ovat vaeltelevia, ja kaksi ensimmäistä suunnittelevat urapolkuaan. Suhde työhön, toiveisiin ja odotuksiin on tasapainoista idealisteilla ja tasapainoisilla asiantuntijoilla. Globaalia uraa tekevät ovat laskelmoivia seuraavaa askelta miettiviä ja ajautujat ovat hämmentyneitä eivätkä tiedä, mitä haluavat ja minne ovat menossa.

Miehen puolesta en sano mitään, mutta olen miettinyt, mikä kuvaisi omaa tilannettani. Olen kokonaan työmarkkinoiden ulkopuolella, lapset ovat paljon kotona, en ole täysillä missään projektissa mukana... Jos ajatellaan, että elämässä ihmiset jaettaisiin nelikenttään, jossa vaaka-akselilla lukisi "he joilla ei ole suuntaa" ja "heillä joilla on suunta" ja pystyakselilla "he jotka eivät ole onnellisia" ja "he jotka ovat onnellisia", niin mihin lokeroon tipahtaisin? Hmm. En ole pyrkimässä mihinkään, en tavoittele mitään, olen vain, eli kuulunen heihin, joilla ei ole suuntaa. Lisäksi olen enemmän onnellinen kuin onneton, ehdottomasti. Minusta tuntuu, että olen saavuttamassa sellaista tilaa kuin "carpe diem" eli hetkessä elämistä. Ja se on hienoa.

Tätä ennen olen elänyt joko menneessä tai tulevassa, surrut tapahtuneita asioita tai miettinyt, mitä seuraavaksi pitää tehdä tai valita. Olen pohtinut, mitä pitäisi opiskella seuraavaksi, jotta menestyisin työmarkkinoilla tai oppisin jotain olennaista elämästä. Olen pääni puhki stressannut, mistä saan seuraavan työpaikan tai mitä teen määräaikaisen työn päätyttyä. Eipä tarvitse stressata enää. Antaa nyt mennä vain, olla vain, tehdä mitä huvittaa, puuhata lasten kanssa, olla tässä hetkessä. Sillä huomisesta ei tiedä, ensi vuodesta ei tiedä. Katsotaan maailmaa. Se on ihmeellinen.

2 kommenttia:

  1. Hei K ja M sekä pikkumiehet!

    Täältä jyvänkokoisesta kylästä paljon terveisiä ja halaukset teille kaikille. Tuo sinun postauksesi loppu lämmitti mieltä. Arjen hetkessä elämistä täällä tutussa ympäristössä vaikeuttaa se, ettei muista katsoa ympärilleen. Ei ihastu, ihmettele, vaikutu. Siksi ajatus muualla olosta on kiehtova, vaikka sisältää varmasti kaiken tuon (ja enemmänkin), mitä edellä kuvasit.

    Yhtenä iltana, kun oli jälleen se olo, ettei mitään mielenkiintoista ole odotettavissa, me perheen isot yllätimme puoli vahingossa itsemmekin. Laitoimme koko porukalla otsalamput päähän ja menimme järven rantaan iltakävelylle. Pimeys muutti kokemusta tutusta reitistä niin, että vanhakin innostui ja huomasi viihtyvänsä ;o).
    Huomasin miettiväni, tämä olisi jotain, mitä K olisi voinut tehdä. Arjen kaunistamista.

    Voikaa hyvin.

    t. M

    VastaaPoista
  2. Kiitos terveisistä! Oli kiva lukea iltaretkestänne. Rannassa oli varmasti kutkuttavan jännää pikkuisten mielestä. Kyllähän sinulla ja teidän koko porukallanne on kauniin näkemisen taito! - Me teimme tänään pyöräretken. Mukana oli viileän ilman takia kaakaota ja ruisleivät. Taukopaikalla pojat keräilivät tammenterhoja ja miettivät, miksi ne ovat eri näköisiä kuin toisen tammen terhot. Siispä tammipuitakin on eri lajikkeita. Muutenkin puut ovat niin erilaisia täällä. Jotkut näyttävät siltä, kuin ne olisivat Tove Janssonin piirroksista. Ihmeellisen kauniita! Joissakin kasvaa pavunnäköisiä palkoja tai banaanin muotoisia palkoja, joidenkin lehdet ovat kolmion muotoisia, yksi puu on kuin tulessa syysvärissään... Eikä minulla ole mitään käsitystä lajikkeista. Olisi kiva, jos tietäisi niiden nimiä.

    Terveiset kaikille,
    K

    VastaaPoista