Konserttitalon on suunnitellut Eliel Saarinen, ja se valmistui vuonna 1940. Tekstissä on musiikkiannin lisäksi pientä analyysiä arkkitehtuurista.
Matala kynnys konserttiin
En oikein tiennyt, mitä odottaa, kun lähdin mieheni kanssa Kleinhans Music Halliin kuuntelemaan orkesterisovituksia Led Zeppelinin musiikista. Hämärästi mielessä oli kappale Stairway to heaven, joten Zeppelin-tuntemus oli varsin huteralla mutta myönteisellä pohjalla. Oli silti mukava lähteä tutustumaan kauniiseen konserttitaloon, jonka ohi olemme useasti kulkeneet poikien kanssa matkalla yhden koulun leikkipuistoon.
Lähdimme nytkin kävellen liikenteeseen. Paikan päällä poliisi ohjasi autoilijoita varmoin ottein, järjestelmällisen tehokkaasti ja ystävällisesti. Konserttitalo oli loppuun myyty, ja väkeä soljui sisään. Rakennuksen muotokielestä oli ulkopäin löydettävissä sekä suomalaisia että amerikkalaisia piirteitä: pyöreyttä ja pystysuoria linjoja. Rakennuksen ympärillä oli hyvin tilaa ja ilmaa; ja arvelimme, että myös vesielementti, matala allas, lienee käytössä kesäisin.
Aulassa ei tullut yllätyksenä, että pukeutumiskoodi oli erittäin vapaa. Lippalakkeja liikenteessä, toisaalta myös kauniita jakkupukuja. Itse asiassa alkoi tuntua siltä, että täälläpäin maailmaa on varsin matala kynnys lähteä konsertteihin, kun pukeutumisesta ei tarvitse sen kummemmin välittää. Oheismyynti täällä osataan: sipsejä, suklaakeksjeä, ruotsalaista vodkaa, punaviinejä, maustettuja kahveja, kolajuomia, karkkipusseja, kravatteja, roskakoreja nuottikoristein ja paljon muutakin ostettavaa oli tarjolla musiikkiväelle.
Kapellimestari vaihtoon
Kun konsertti alkoi, ei ensin kuulunut muita soittimia kuin sähkökitara ja rummut. Äänentoistolaitteet oli säädetty niin, ettei viulun äänestä ollut tietoakaan. Vaikka kuuluttaja hieman orientoi meitä rokkikonserttimeininkiin, kaksi ensimmäistä kappaletta meni sopeutuessa tilanteeseen. Taustalla oli kuitenkin suuri osa sinfoniaorkesterista asiallisissa mustissa asuissaan ja silti etualalla lauloi mies rokkityyliin huudattaen välillä yleisöä, strobo-valot vilkkuivat niin, että piti silmät välillä sulkea... Sitten alkoi tulla tuttuja kappaleita, joita en ollut Zeppelinin omiksi tiennyt. Tuohon 70-lukulaiseen psykedeliaan alkoi tottua, ja orkesteri sai repäisevän alun jälkeen vahvan roolin tunnelmien luonnissa.
Ja sitten tuli varsinainen yllätys, juuri kun ajattelin, että näinhän tässä mennään kivasti eteenpäin. Laulaja nappasi yleisöstä kapellimestarin tilalle ummikon, joka lähti johtamaan orkesteria. Tämä maskuliinen naisihminen kumarsi syvään ja alkoi oikein reteesti heiluttamaan käsiään ja lantiotaan, ja orkesteri soitti. Yleisö ulvoi naurusta, uusi kapellimestari käänteli intoa puhkuen sen varsinaisen kapellimestarin nuottipapereita ja keksi kaikki hulluimmat imitaatiot, mitä mieleen juolahti. Lisää lantioliikkeitä ja yleisön hurraa-huutojen nostatusta. Öö, hauskaa vai ei, aika noloa kenties..? Suomessa korkeintaan lastenkonsertissa voitaisiin ottaa kapellimestarin paikalle yleisön edustaja, joka olisi lähinä söpö. Eikä muodollisista suomalaisista aikuisista olisi lantiota keikuttamaan tuhatpäisen yleisön edessä sinfoniaorkesteri takanaan, luulen niin. Tässä tapauksessa kapellimestarius naiselle oli kuitenkin hauskaa kuin myös orkesterille ja yleisölle, joten kaikki hyvin siis.
Väliajalla tutkailimme arkkitehtuuria kierrellen tiloja. Eliel Saarisen tavoitteena oli luoda konserttitaloon arkkitehtonisesti sellainen ilmapiiri, joka saisi esiintyjät ja yleisön sopivaan mielentilaan ja vastaanottavaisuuteen. Muotokielestä löytyy suomalaisittain tuttuja piirteitä ja muotoja, sympaattista pyöreyttä, käytännöllistä minimalismia, mutta silti arvokkuutta ja kestävyyttä. Tykkäsimme. Pieninä yksityiskohtina mainittakoot miesten huilaamo (men´s lounge) ja naisten puuterointihuone (powder room). Väliajalla huomasimme, että äitienpäivänä on tarjolla koko perheen konsertti, joten ostimme liput sinne.
Susi rautalangasta
Seuraavana päivänä veimme äidin ja pojat kuuntelemaan Sergei Prokofievin Pekkaa ja sutta, joka on tarina siitä, miten susi söi ankan. Tarina oli tällä kertaa lavastettu amerikkalaisittain oikeudenkäynniksi, jossa susi yritti todistaa syyttömyyttään. Esitys olisi ollut parempi, jos siinä olisi ollut vähemmän puhetta ja enemmän musiikkia. Tuntuu siltä, että asiat täällä pyritään vääntämään rautalangasta ja sivistämään yleisöä selittämällä asiat puhki, mikä vie hieman kuuntelemisen ja tulkinnan iloa. (Näin oli myös kiinalaisessa tanssiesityskokonaisuudessa, jossa kävin. Esitysten välissä juontajat juurta jaksain selittivät kiinalaisen baletin askelia ja seuraavan esityksen juonta ja historiaa.) Kaikki saivat silti esityksestä irti jotain. Itse nautin soittimien esittelystä, mummi näytti välillä olevan silmät kiinni, pikku A pohti, missä susi asuu, ja tutki tuolin mekanismia, isoa A:ta kiinnosti juoni, jota isi hänelle selvitti.
Eheää klassista musiikkia ilman selostuksia aloin kaivata, joten menemme varmasti uudestaan konserttitalolle. Alla olevasta linkistä voi katsella kuvia rakennuksen sisä- ja ulkopuolelta.
http://www.kleinhansbuffalo.org/photo-gallery/
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti