Isolla A:lla piti olla synttärijuhlat tänään, mutta pikku A alkoi viime yönä oksentaa. Voi pieniä. Päätimme siirtää juhlia viikolla. Ison A:n pettymystä liennytti se, että hän sai pari kaveria puistoon jäätä särkemään, ja pikku A ilostui, kun iltapäivällä katsoimme koko perhe Time Warner -kaapeliyhtiön joululahjaelokuvan nimeltä Turbo. Siinä etana haaveili kilpaa ajamisesta ja tietenkin voitti Indie 500 -kisan.
Kaapeli-tv-yhtiö lähetti joulukortin tällaisin saatesanoin: "Me arvostamme lojaalisuuttasi. Ja osoittaaksemme
miten paljon me haluamme kiittää tarjoamme kaksi elokuvaa. Nauttikaa,
ja kiitos vielä kerran meiltä kaikilta..."Täälläpäin maailmaa on muuten yleisesti hyvä palvelukulttuuri. Asiakkaita tervehditään, heidän tarpeensa selvitetään, mitään ei tyrkytetä, jälkimarkkinointi ja asiakastyytyväisyyden ylläpito ymmärretään.
Suomessa kun olimme joululomalla, kohtasin pari palveluesimerkkiä sieltä huonosta päästä. Menin katsomaan yhteen kauppaan kenkiä enkä erottanut ensin myyjää muutaman ihmisen joukosta. Katselin siis kenkiä rauhassa, kunnes tarvitsin apua. Myyjä kulki pää alaspäin kädet taskuissa. Kysyin, onko yhdestä kenkäparista toista kokoa. Vastaukseksi sain, että kaikki on siinä. Sitten kysyin väreistä. Vastaus oli sama. Yhtä toista naisasiakasta alkoi tilanne naurattaa, ja niin minuakin. En vaivannut myyjää enempää vaan lähdin.
Toinen huvittava tilanne oli Helsinki-Vantaan lentokentällä, kun olimme lähdössä takaisin Yhdysvaltoihin. Helsingin Sanomien menekinedistäjät jakoivat lehtiä, ja mieheni kysyi, saisiko ottaa pöydällä olevan Kuukausiliitteen mukaan. Nuori nainen kysyi, olemmeko tilaajia. Kyllä, vastasimme. No, sittenhän emme saa sitä lehteä mukaan, koska meillä on ollut aamulla tilaisuus lukea se. Käsittämätön vastaus.
Mieheni vielä yritti selittää, ettemme valitettavasti ole paperista versiota saaneet lukea pitkään aikaan. Mutta nainen vain intti, ettei hän voi antaa, koska muuten lehdet loppuisivat kesken. Mies sanoi, että pitkällä lentomatkalla olisi niin mukava lukea paperilehteä. Nainen kysyi, miten pitkä matka on. Mies vastasi yhdeksän tuntia ja minä, että monta kuukautta. Sitten lähdin. Annoin olla.
Televisiosta vielä sen verran, että täällä Amerikassa kanavia riittää ja valinnanvaraa on niin paljon, että sormi menee suuhun. Lapset eivät juurikaan satunnaista urheilua lukuunottamatta katso televisiota, sillä siellä on liikaa mainoksia. Pikku Kakkonen on ykkönen meillä edelleen. IPadilla sitä katsellaan.
Lisäksi The Voice of Finland ja Vain elämää ovat kiinnostaneet poikia. Jonkin verran myös Putous-ohjelma, jonka jutut tosin menevät heiltä ohi. Minun ja miehen suosikkeja musiikkiohjelmien lisäksi ovat olleet Isänmaan puolesta (Homeland) ja Suomen kaunein koti.
Mies on innostunut seuraamaan urheilua televisiosta, koska se on täällä ilmaista voimakkaan mainonnan takia. Superbowl eli amerikkalaisen jalkapallon finaali tulee kahden viikon päästä sunnuntaina, mihin kaupat ovat jo varautuneet mainostamalla valmiita ateriakokonaisuuksia. Ilmeisesti ei olla silloin lähdössä mihinkään hiihtämään... (Terveisiä tuohon viereen sohvalle.) ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti