Juhannus ja kaipaus

Täälläpäin Amerikkaa keskikesän juhlaa ei yleisesti vietetä. Mutta mepä pääsimme viettämään sitä kahdesti: perjantaina päiväkodilla ja lauantaina erään suomalaissyntyisen rouvan luona. Ajatukset käväisivät myös koti-Suomessa ja mieleen tuli asioita, joita kaipaan.

Jos minulla olisi vasara

Aurinko oli perjantaina korkeimmillaan ja yhteisöllisyys huipussaan.

Päiväkodin keskikesän juhla oli hyvin yhteisöllinen ja lämminhenkinen. Kaikki olivat tuoneet jotain syömistä jaettavaksi, ja grillistä sai pientä maksua vastaan hampurilaisia ja hotdogeja. Lapset seikkailivat puutarhassa etsien jalokiviä ja aarteita eli pieniä lasikiviä ja -kuulia. Mukavan piknikin päätteeksi oli yhteislaulua.

"Well I've got a hammer/And I've got a bell/And I've got a song to sing/All over this land/It's the hammer of justice/It's the bell of freedom/It's a song about love between my brothers and my sisters/All over this land." Tämä on viimeinen säkeistö laulusta If I Had a Hammer (Jos minulla olisi vasara). Sanat vapaasti käännettynä menevät näin: "Olen saanut vasaran/Olen saanut kellon/Olen saanut laulun laulettavaksi/Ympäri tämän maan/Se on vasara oikeuden/Se on kello vapauden/Se on laulu rakkaudesta siskojeni ja veljieni kesken/Ympäri tämän maan."

Oli liikuttavaa kuulla opettajien ja hoitajien laulavan ja soittavan yhdessä, ja perheenäitien ja -isien yhtyvän lauluun. Tuon kaltainen sitoutuminen, elämänmyönteisyys ja ilmapiiri on todella arvokasta ja voimaannuttavaa.

Niin sanotun esikoulun päättäville järjestettiin pieni rituaali, eräänlainen urheus- ja valmiuskoe, jossa heidän piti hypätä matalalla olevan, molemmista päistä palavan kepin yli. Lapset suoriutuivat hienosti ja saivat raikuvat ablodit. Syksyllä he menevät  ensimmäiselle luokalle johonkin toiseen kouluun. Ison A:n kohdalla emme ole vielä päätöksiä tehneet. Julkinen vai yksityinen? Katolinen jäi jo pois kuvioista. Monia kysymyksiä on silti auki. Mitkä asiat ovat tärkeimpiä?

Kalliolle kukkulalle rakennan minä majani

Suomen lippu juhannuksen kunniaksi.

Oikean talon tunnisti helposti Suomen lipusta. Suomalainen juhannus oli alkanut! Tarjolla oli ruisleipää, silliä, poroa ja paljon muitakin suomalaisia makuja mahtavaa mansikka-kermakakkua unohtamatta. (Me veimme mukanamme mm. Fazerin Sinistä.) Saunassa vihdottiin aidolla koivuvihdalla ja sitten käytiin lilluttelemassa uima-altaalla. Pojat suihkivat menemään vesipyssyillä uuden kaverinsa kanssa. Paikalla oli noin tusinan verran suomen kieltä osaavia. Yhteislauluja laulettiin: mm. Kalliolle kukkulalle...

Illalla polteltiin pientä kokkoa, vaikka päivä oli ollut kuuma. Tulen loimussa keskusteltiin Suomen murteista, amerikkalaisten kaupankassojen vihannestuntemuksesta (joka vaihtelee paljon), intiaanireservaateista (jotka ovat surullisen köyhiä alueita) ja ihan arkisista asioista. Kiitokset emännälle juhlakutsusta ja vieraanvaraisuudesta! Oli hienoa päästä saunaan, uimaan ja kunnon suihkuun sekä keskustelemaan suomen kielellä.

Kaukaa näkee Suomen parhaat puolet

Nyt en kirjoita ihmisistä vaan muista asioista, kun mainitsen, mitä Suomesta kaipaan. Eniten kaipaan puhdasta vettä. Että voisi juoda suoraan hanasta, juosta järveen, ottaa kunnon suihkun. Täällä hanavesi maistuu uimahallivedeltä, uimarantaa ei ole lähellä eikä vesi välttämättä ole uimakelpoista, meidän suihkussamme ei ole kunnon painetta ja veden lämpötila vaihtelee.

Toiseksi eniten kaipaan metsää - villiä metsää. Aamukasteen tuoksua, lehdon viileyttä, haavan taputusta, tikan nakutusta. Täällä luonnonvaraisia metsiä on vain kaupungin laidoilla, ja ne ovat suojelualueita. Havupuita on vähän, vaahteroita kaikkialla.

Kolmanneksi kaipaan omaa, isoa takapihaa, jossa puuhata.

Ehkä joskus teen listan siitä, mitä en kaipaa. (Esimerkiksi en niitä kauppojen kassoilla olevia lööppejä, jotka ovat pienten lasten korkeudella. Täällä on saanut olla niiltä rauhassa.)

P.S. Saa kommentoida.